Laki ja oikeus hukassa

Toukokuun 26. päivänä Lounaisessa Suomessa asuvalle lamppurille tuli tieto, että hänen laitumel­laan häärii susi tappamassa lampaita. Soitettiin heti poliisille, että tulisivat paikalle, kun ”tilanne on päällä”. Ei ollut poliisilla aikaa puuttua tapahtumien kulkuun, vaikka hätäkeskukseen soitettiin jopa kuusi kertaa, vaan susi sai jatkaa lampaiden tappamista laitumella, eikä omistaja saanut tehdä yh­tään mitään. Autoilla ja ihmisillä susi onnistuttiin pitämään poissa lampaiden luota. Paikalle tuli myös hen­kilöitä, joilla oli metsästysluvat ja aseet, mutta kukaan ei suostunut ampumaan sutta, koska ampu­mi­sesta lähtisi aseet ja luvat. Tulisi käräjäreissu ja pahimmassa tapauksessa häkki heiluisi. Kun hukka oli saanut mahansa täyteen ja se rauhoittui, sitä alettiin epäillä koiraksi ja paikalla ollut metsästäjä otti sen kiinni. Koiraeläin oli arka, mutta ystävällinen ihmiselle. Se laitettiin autoon ja lopulta paikalle saatiin poliisipartio, joka kirjasi tiedot sekä kuvasi raadot ja haavoittuneet eläimet. Lampaita hoitamaan kutsuttu eläinlääkäri löysi koiraeläimeltä mikrosirun, jonka merkinnän poliisit kirjasivat ja ilmoittivat tekevänsä asiasta rikosilmoituksen.

Luonnonvarakeskuksen (Luken) susitutkijat ja Maa- ja metsätalousministeriön virkamiehet ovat jo vuosia sitten antaneet ymmärtää, että sutta ei voida tunnistaa ulkonäön perusteella, vaan aina tarvi­taan dna-analyysi. Kaikki puheet erikoisen näköisistä susista johtuvat vain siitä, että susi heidän mieles­tään voi olla minkä näköinen tahansa. Joensuun susiseminaarissa keväällä esitettiin johtavan susitutkijan suulla, että suomisusi on peräisin Kazakstanista ja siksi se on niin erikoisen näköinen.  

Jos dna-tutkimuksella todetaan, että aito suomisusi haukkuu, loikkii pää pystyssä kuin koira ja sillä on kihara ja laikukas turkki, niin silloin kansalaisen tulee nöyrtyä tieteen edessä ja olla hiljaa. Tiede on aina oikeassa ja jos se sattuisi olemaan väärässä, edellinen väittämä astuu voimaan. Onhan oikeus­lai­toksemme vahvistanut tuomion, jonka mukaan suden tavoin villinä elävä F3 koirasusi (kolmannen suku­polven takaisinristeymä) nauttii samaa suojelua kuin puhdas susi, joten jos kirjavuus ei tule Kazakstanista, se saa vapaasti tulla koiran perimästä.

Olen jo aiemmin sanonut, että Suomi on oikeusvaltiona vajoamassa tasolle, joka on tunnusomaista kehitysmaille ja diktatuureille. Meillä on laki, mutta ei oikeutta ja meillä on tiede, mutta ei kritiikkiä. Suomalainen tiede on valjastettu lainkäytön tärkeimmäksi työvälineeksi, mutta oikeutta jaetaan vain hyville kavereille. Oikeuslaitoksemme on poliittisen vallankäytön jatke ja sen ensisijainen tehtävä periytyy Venäjän vallan ajalta, jolloin Suomen senaatin oikeusosasto (nyk. Korkein oikeus) tehtävänä oli suojella valtion ja virkamiesten etuja. Jos poliittinen vallankäyttö on uhattuna, oikeuslaitoksemme on ryhtynyt kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin aina pöytäkirjojen ja lausuntojen vääristelemisestä oikeuskäytännön muuttamiseen poliittisesti oikean lopputuloksen saamiseksi. Tämä on suomalaista 2000-luvun arkipäivää. 

Uskallan jopa väittää, että suurpetopolitiikassamme vallitseva sekava tilanne on tahallisesti aiheutettu ja on osana sitä epämääräistä ja harkinnanvaraista vallankäyttöä, jota suomalainen politiikka tavoit­telee.  

Olaus Petri kirjoitti tuomarinohjeissaan että: ”Kaikki lait pitää olla sellaiset, että ne ovat yhteiseksi hyödyksi, ja sen tähden, kun laki tulee vahingolliseksi, ei se enää ole laki, vaan vääryys, ja on hylättävä.” Tämä totuus on lausuttu 1500 -luvulla eli aikana, jolloin maatamme vielä nykyisen käsityksen mukaan, voitiin pitää kehitysmaana. Siksi kysynkin: ”Kuinka paljon oikeustajumme on kehittynyt näiltä ajoilta?”