Nuorena pilattu

Minunlaisista on tapana sanoa, että olette pudonneet kelkasta. Niin se varmasti on, koska paljon on sellaista, jota en ymmärrä. En edes toivo ymmärtäväni.

Alle 15 vuotiaita lapsia ei voi rangaista tekivätpä mitä tahansa – ja monet tekevätkin, mutta onko tällainen ihminen todella enää lapsi? Nykyajan lapsi aloittaa sossun kustantamalla kännykällä surffailemisen 6-vuotiaana, 8-vuotiaana hän haistattelee vittuja vanhemmilleen, 10-vuotiaana juo kaljaa puiston penkillä ja 12-vuotiaana opettelee seksin alkeita prostituoidun kanssa.

Hän elää eräänlaisen pentupassin turvin aina 18-vuotiaaksi asti, jolloin hän saa luvan tehdä töitä ja päättää omista asioistaan. Koko aikaisemman elämänsä tämä nuori on saanut vaatia ja jos hän ei ole vaatinut, hänelle on tyrkytetty rahaa, palveluja, etuja, tasapuolisuutta ja teko-onnea.

Synnyin sodanjälkeisessä Suomessa vuonna 1947. Isäni oli sodassa vammautunut vänrikki ja äitini rintamalla mielensä rikkonut lotta. Monista ongelmista huolimatta minusta kasvatettiin tavallinen makaamista vieroksuva kansalainen.

Eräs vuosi 1950-luvulla oli erityisen jännä. Olimme veljeni kanssa jo vuosia keräneet kokoon muutaman pennosen, kun hoidimme talomme puulämmityksen (neljä isoa takkaa ja keittiön puut). Mainittuna vuonna olimme päättäneet hankkia ilmakiväärin, mutta sodat käynyt isäni laittoi ehdoksi, että kaikki väkivaltaiset leikit oli lopetettava, eikä ihmistä saa osoittaa edes puupyssyllä. Vuosi kärsittiin ja lopulta istuimme ison rantakiven päällä odottaen, että moottoriveneemme tulisi näkyviin saarten takaa ja sen mukana tulisi ilmakivääri. Niin hyvän opin sain, että vielä armeijassa minua inhotti ampua ihmismuotoisia maalitauluja. En edelleenkään pidä elokuvista, joissa ammutaan ihmisiä ampumisen ilosta. 

Oikeus omaan aseeseen tuli hankittua kovalla työllä ja itsekurilla.

Muistan kesän 1959 kun mummoni kuoli. Enoni oli meillä käymässä ja kun suruviesti tuli. Isäukko lähti kaupunkiin kalakauppiaan moottoriveneellä ja sanoi mennessään: ”Ota sinä tuo meidän veneemme. Vie eno linja-autolle Ahvenkoskelle ja tuo sen jälkeen äiti ja sisarukset moottori-veneellä kaupunkiin.” Siihen aikaan ei saaristossa ollut merimerkkejä eikä veneessämme ollut merikarttoja – pelastusliiveistä puhumattakaan.

Veneessämme oli Wickström-merkkinen yksisylinterinen petroolikone, joka käynnistettiin vauhti-pöyrää reippaasti veivaten. Vene oli tuollainen reilut 7 metriä pitkä ”fiskari”. Eikun väki paattiin ja alkoi 5 tuntia kestävä kiertoajelu itäisen Suomenlahden saaristossa. Muistin isäni ohjeet: ”Kun tuo kivi ja takana oleva niemi ovat linjassa …. Käännä sitten kun nuo kaksi kiveä kohtaavat ja noiden karien välistä ajat niin että 2 osaa jää vasemmalle puolelle ja 1 osa oikealle.

Pääsimme lopulta Kotkan vanhaan kalarantaan. 

Sen reissun jälkeen sain luvan liikkua moottoriveneellä saaristossa ja monet olivat ne kerrat, jolloin läksimme poikaporukalla ulkosaaristoon ”yökalaan”. Ikää oli silloin 12-14 vuotta.

Kun täytin 14 vuotta, loppui lapsuuden vapaus ja oli mentävä kesätöihin, koska rahaa oli saatava talveksi. Olin lyhyen aikaa kalastustroolarilla messipoikana, yksi kesä meni hitsaajan apulaisena sokeritehtaalla, sitten Haminan koulun keskuskeittiön saneeraus. Oli vanhainkodin talonmiehen tuurausta, sellutehtaan pulpperilla trukkikuskina yksi kesä ja toinen sellun keittäjänä.

Taskuraha ei koskaan ollut ilmaista

15-vuotiaana päätin aloittaa uuden venerannan tekemisen keskelle rantalouhikkoa. Suurimmat lohkareet olivat liki 3 metriä korkeita ja kaikki piti siirtää pois paljain käsin. Ainoat työkaluni olivat leka, kiviporan terä ja rautakanki. Työ alkoi Siltakylän nimismiehen toimistosta. Hain useaan otteeseen ostoluvat dynamiitille ja nalleille. Sitten lekalla tekemään reikiä, nalli dynamiittiin ja dynamiittipötkön reikään. Tulta perään ja pum. Kolmessa vuodessa ranta oli valmis ja kivistä oli muodostunut aallonmurtajan alku – kaikki käsin kannettu. 

Mitä sanoi isäukko? Opetti minulle kuinka sytytyslanka kiinnitetään nalliin, kuinka reikä ladataan ja lanka sytytetään. Sanoi vielä, että lanka pitää olla niin pitkä, että ehdit pakoon. Lopusta sain huolehtia itse.

Työllä ja vastuulla rautaa väännettiin.

Elämä oli koulua, työtä ja vastuuta. Jos jotakin halusit, niin sen edestä oli pakko raataa. Ehkä olisi aika miettiä aikamme kasvatus uudestaan. Nuoret pystyvät parempaan ja heille on annettava siihen mahdollisuus kuten myös vastuuta. Ehkä yhteiskunta jossakin tulevaisuudessa sisäistää sen tosiasian, että julkista tai vastikkeetonta rahaa ei ole, vaan kaikki tukien ja avustusten muodossa vastaanotettu raha on riistetty joltakin toiselta.